*

Petri Jämsä

Ihmepojat Laine & Pulju sekä lätkän odottamaton estetiikka

Jalkapallo on kuningaslaji. Jalkapallo on korkeakulttuuria massoille, se on kaunis peli, jossa eläimellinen draivi ja taktinen sofistikoituneisuus yhdistyvät saumattomasti toisiinsa. Jalkapallo on ravitsevaa ja maukasta sielunruokaa, se on sielun syvimpiä sopukoita ja estetiikantajua puhutteleva draamanlaji ja universaali kieli, joka kiehtoo niin brasilialaisen favelan poikia kuin töölöläisiä porvareitakin. Mitä on jalkapallon ajattoman estetiikan rinnalla vaikkapa jääkiekko, tuo futisfoorumeilla keppitappeluksikin solvattu peli, joka on alastomimmillaan vain väkivaltaa ohuella taidollisella aspektilla höystettynä? Jos jalkapallosta kehtaa vakavin naamoin puhua sofistikoituneena kulttuurina, niin onko jääkiekko nähtävä muoviin kääräistynä sielun pikaruokana, triviaalina viihteenä, joka tarjoaa ihmismassoille helposti pureskeltavaa viihdykettä merkityksettömän arjen ratoksi?

 

Alemmuuskompleksissaan vellovalle suomalaiselle futisväelle on syntynyt kiusaus ajatella juuri näin. Jääkiekon asema Suomen seuratuimpana ja suosituimpana urheilulajina on jättänyt suomalaisen futisväen kollektiiviseen tajuntaan syvät haavat ja alemmuudentunteen, jotka vain Suomen selviytyminen jalkapallon arvoturnaukseen voisi hetkellisesti parantaa. Futisväen keskeisin strategia jääkiekon vähättelemisessä on ollut lajin marginalisoiminen: jääkiekko on helppo kuitata merkityksettömänä marginaalilajina, jota seurataan ja pelataan vain kourallisessa maita, jotka vieläpä sijaitsevat pinnallisessa Pohjois-Amerikassa sekä jurottavassa Itä-Euroopassa. Myös jääkiekon pelillisen sisällön vähättely on yleinen ja käyttökelpoinen tapa devalvoida jääkiekon urheilullista arvoa. Koska me 2010-lukulaiset tapaamme tehdä kaikesta identiteettipolitikkaa, on varmin tapa alleviivata jalkapallon ja jääkiekon – kulttuurin ja viihteen – välistä eroa niiden sijoittaminen tyystin erilaisiin kulttuurisiin universumeihin.

 

Jalkapallon ja jääkiekon sijoittaminen omiin kulttuurisiin universumeihinsa tuottaa toimivan mutta älyllisesti laiskan sosiologisen vastakkainasettelun, jossa vastakkain asettuvat kaksi vastakohtaista karikatyyria: kulturelli futisihminen ja yksinkertainen lätkäjätkä. Jos karikatyyrinen futisihminen on urbaani, akateeminen ja kosmopoliittiseksi itsensä mieltävä 20 – 40-vuotias mies, on lätkäjätkän stereotyyppi keravalainen amis, jonka sydäntä lähellä ovat lähikaupan halvin bulkkiolut, kosteat Tallinnan risteilyt ja pillurallin ajaminen ruosteisella Toyota Corollalla pitkin Sherwoodin katuja. Siinä missä futisväki haluaa assosioida jalkapallon eurooppalaiseen kaupunkikulttuuriin, voi se samalla nälviä jääkiekkoa sen ympärille kehittyneestä koomisesta lätkänationalismista.

 

Lätkänationalismi lienee alati individualisoituvan ja atomisoituvan kulttuurimme oloissa viimeisiä keinoja luoda edes hetkeksi illuusio homogeenisesta ja yhdellä tahdolla varustetusta kansakunnasta. Lätkänationalismi yhdistää harmitonta karnevalismia totiseen talvisodan henkeen, ja tämä hassuttelevan karnevalismin ja jäykän Runeberg-isänmaallisuuden maaginen synteesi on kansalle vastustamatonta oopiumia. Kansallisia tuntemuksia äärimmilleen sähköistävä lätkärieha saa suomalaisen kiekkokansan aina keväisin hetkiseksi unohtamaan arkiset murheensa, kun jokavuotiset kiekkofestivaalit eli lätkän MM-kisat alkavat ja laihaa lageria tarjoilevat kaljakuppilat täyttyvät ääriään myöten Pohjois-Haagasta Posiolle asti. Leijonien peli voikin olla talvisodan jatkamista toisin keinoin, mutta futismaajoukkueen peleistä ei ainakaan vielä ole kehkeytynyt samanlaisia koko kansakunnalle veren maun suupieliin nostattavia ja nationalistisia tuntemuksia äärimmilleen kiihottavia spektaakkeleja.

 

Hurmahenkisen ja tahattoman koomisen lätkänationalismin lisäksi jääkiekon ympärillä velloo muitakin ilmiöitä, joiden takia eurooppalaisesta kaupunkikulttuurista päiväunia näkevän futisihmisen on entistäkin vaikeampi kokea jääkiekko omakseen. Ajatellaan vaikkapa C-luokan missien yms. huomiohakuisten chat-juontaja/messuemäntien someflirttailua kiekkourhojen kanssa, mikä on paitsi erittäin vaivaannuttava myös kansamme geenipoolin kannalta potentiaalisesti vaarallinen ilmiö. Niin sanotun kiekkoperheen imelä pikkuporvarillisuus ja kokoomushenkisyys ovat myös sellaisia seikkoja, jotka eivät houkuttele ainakaan minunlaisiani ihmisiä jääkiekon pariin.

 

On kuitenkin muistettava, että kaiken tämän ulkourheilullisen hapatuksen takia kenenkään ei pitäisi tuomita jääkiekkoa pelinä. Minä, futisihminen par excellence, olen antanut jääkiekolle mahdollisuuden pelinä. Olen antanut itselleni luvan hurmioitua pelin estetiikasta, jos se on pystynyt hetkeksi viettelemään minut. Itse asiassa olen jo kokenut pienimuotoisen kääntymyksen ja antanut lätkän ajoittain esiin nousevan suoraviivaisen draivin kutkuttaa estetiikantajuani. Koska lajituntemukseni on lähes olematon, en osaa sanoa edustavatko Jesse Puljujärven ja Patrik Laineen tapaiset pelaajatyypit jonkinlaista jääkiekon renessanssia, mutta heidän kaltaistensa yksilöiden takia (junnu)lätkän seuraaminen on ollut kieltämättä yllättävänkin mielenkiintoista ja antoisaa. Mitenkäs tässä näin on päässyt käymään?

 

Eräs tekijä joka on parantanut jääkiekon imagoa ja kiinnostavuutta futisihmisten ja ehkä jopa ns. kullttuuriväen keskuudessa on suomalaisen urheilujournalismin 2000-luvulla läpikäymä paradigmaattinen vallankumous. Sami Hokkanen kirjoittaa erinomaisessa artikkelissaan Totaalisen pelin poetiikka Urheilulehdessä vaikuttaneen lätkäanalyytikko Petteri Sihvosen johtamasta suomalaisen urheilujournalismin vallankumouksesta, jossa urheilua alettiin lähestyä henkilöjuttujen ja ottelutilanteiden deskriptiivisen kuvailun sijasta pelin struktuurin ja valmentajien pelikirjojen analyysin kautta. Keskiöön nostettiin siis peli, ei niinkään yksittäisiä pelaajia tai valmentajia ja heidän yksittäisiä ratkaisujaan. Sihvoslaisessa käsitteistössä peli ymmärretään lajitradition muovaamaksi totaliteetiksi, jonka analyysin taitavat vain pelin traditioon ja taktisiin viitekehyksiin vihkiytyneet, eksaktia lajikäsitteistöä käyttävät ja kehittävät analyytikot. Urheilun ja erityisesti jääkiekon seuraaminen siis älyllistyi ja akatemisoitui, kun pelillä ajateltiin olevan yksityiset suoritukset ylittävä poeettinen kielensä, jonka salat aukeavat harjaantuneelle analyytikolle, tuolle pelin suvereenille lukijalle ja ylipapille.

 

Jos ennen triviaaliksi pintaviihteeksi ajatellun lätkämatsin analyyttinen katsominen voidaan rinnastaa vaikkapa Thomas Pynchonin tuotannon analyyttiseen lukemiseen, saa urheilun seuraaminen aivan uusia ulottuvuuksia ja siitä voi tulla uusienkin yleisöjen silmissä henkevää ja kulturellia toimintaa. Pelin analogiaksi tulisikin ymmärtää juuri kirjallisuus, ja onhan Petteri Sihvonenkin koulutukseltaan kotimaista kirjallisuutta opiskellut filosofian maisteri. Vaikka jääkiekkotuntemukseni on hyvin ohutta – huolimatta siitä että olen istunut aikoinaan kiekkolegenda Samuli Kaikkosen sohvalla kuuntelemassa luentoa keskialueen ohjauspelistä – osaan minäkin maallikkona arvostaa Jesse Puljujärven majesteetillisen komeaa liikettä ja hänen pehmeitä käsiään. Olen myös näkevinäni Sebastian Ahon pelityylissä ja pelillisessä habituksessa jonkinlaista etäistä sukulaisuutta Jari "Kuningas" Litmasen suvereeniin pelikäsitykseen ja älykkään taiteelliseen pelityyliin. Ehkä tämän voisi sihvoslaisessa hengessä ajatella kyvyksi löytää intertekstuaalisia yhtäläisyyksiä eri pelien, siis kulttuuristen tekstien, väliltä.

 

Kun jääkiekko on nyt nostettu aivottoman keppitappelun asemasta kirjallisuuteen verrattavissa olevaksi kulttuurituotteeksi, voisimme me omaa kulturelliuttamme korostavat futisihmisetkin ehkä myöntää jääkiekolle olemassaolon oikeuden. Ehkä Palloliiton ja suomalaisten futisseurojen kannattaisi jopa ottaa lusikka kauniiseen käteen ja nöyrtyä hakemaan oppia tavoitteellisen junioritoiminnan kehittämiseen jääkiekon puolelta. Maailmanmestaruudet sekä U18 että U20-ikäluokissa eivät ole sattumaa, vaan systemaattisen työn ja toimivan järjestelmän ansiota. Vaikka lätkän pakki-pakki -syöttö ei olisikaan niin silmiä hivelevän kaunis suoritus kuin suoraan pelikaverin jalkaan kauniin geometrisessa kaaressa putoava alakierteinen puolenvaihto jalkapallossa, ei se tarkoita että Suomen pohjamudissa rämpivällä jalkapalloilulla olisi varaa nyrpistää nenäänsä jääkiekon puolella tehdylle hyvälle työlle. Toivottavasti lajiliitoissa ja seuroissa toimivat futis- ja lätkäihmiset eivät ole kaivautuneet niin syvälle omiin poteroihinsa kuin nettifoorumeilla keskenään kinastelevat futishifistelijät ja lätkäjätkät. Lajien välisellä yhteistyöllä olisi nimittäin varmasti paljon annettavaa molemmille lajeille – tai ainakin jalkapallolle.  

 

 

   

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Käyttäjän askokorpela77 kuva
Asko Korpela

Muuten ok, mutta turhaa lipsumista keppitappelun suuntaan.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset